Voittava jääkiekko on hyökkäyksen ja puolustuksen tasapainoa

Mistä kohtaa kenkä puristaa, kun tulosta ei synny?
Jukka Jalosen mietteitä:

Voittava jääkiekko perustuu huipputasolla puolustus- ja hyökkäyspelin tasapainoon. Ilman hyvin organisoitua ja tehokasta puolustuspeliä ei voi hyökätä tehokkaasti. Toisaalta ilman taidokasta, mutta kurinalaista hyökkäyspeliä ei voi puolustaa tehokkaasti.Suomalaisen jääkiekon vahvuus ja painopiste on vuosikaudet ollut kurinalainen joukkueena puolustaminen, eikä hyökkäyspeli ole aina ollut muiden huippumaiden tasolla. Hyökkäyspelin kehittäminen on lähivuosina suomalaisen jääkiekon massiivisin haaste.
Hyökkäämisen perusfilosofiaa

Tässä artikkelissa keskitytään hyökkäämisen kehittämiseen ja filosofiaan joukkuetasolla. Hyökkäämään oppimisen kannalta on jo junioritasolla ratkaisevaa, että valmentajat osaisivat ja uskaltaisivat rohkaista ja kannustaa omaa joukkuettaan kontrolloimaan ja pitämään kiekkoa.
Vastustajan karvauspaineesta on kentän eri osa-alueilla opeteltava selviytymään yhteistyöllä eli harhauttamalla ja suojaamalla. Eli kiekkoa pitämällä sekä syöttämällä. Roiskiminen ei kuulu fiksusti hyökkäävän joukkueen pelitapaan, lisäksi purku- ja päätykiekot ehtii oppia vanhempanakin.
Kiekon menetykset ja harhasyötöt kuuluvat oleellisena osana hyökkäystä opettelevan joukkueen arkeen. Niin kauan kuin virheeseen johtavan suorituksen takana on järkevä hyökkäyspeliä edistävä ajatus, ollaan oikealla tiellä, eikä virheisiin kannata puuttua kovalla kädellä.
Iso osa tehokasta hyökkäämistä on hyvä itseluottamus, eikä sitä kannata valmentajan tappaa.

Hyökkääminen organisoitua ja organisoimatonta puolustusta vastaan

Hieman yksinkertaistaen voi todeta, että joukkueena puolustetaan joko aggressiivisesti tila ja aika vastustajalta eliminoiden (mies –miestä vastaan puolustaminen) tai ohjauspelinä (alueen puolustaminen). Kiekollista lähinnä oleva pelaaja pyrkii tekemään joukkuetta parhaiten palvelevan valinnan ja kentällisen muut pelaajat reagoivat joukkueen pelitavan mukaisesti.

Aivan vastaavalla tavalla joukkueena hyökätään joko nopeasti vastaiskulla (organisoimatonta puolustusta vastaan hyökkääminen) tai kiekkoa pitäen ja kontrolloiden (organisoitua puolustusta vastaan hyökkääminen). Kiekollinen pelaaja pyrkii tunnistamaan (ja ennakoimaan) tilanteen ja tekemään järkevän ratkaisun, johon viisikon muut pelaajat reagoivat. Ideaalitilanne olisi varmasti se, että pystyttäisiin aina puolustamaan aggressiivisesti miestä ja hyökkäämään aina vastaiskuilla, koska ne ovat maalinteon estämisen ja maalinteon kannalta tehokkaimmat tavat pelata jääkiekkoa.

Huipputasolla joukkue pääsee hyökkäämään organisoimatonta puolustusta vastaan noin 20 kertaa, mutta joutuu hyökkäämään keskimäärin 120 kertaa organisoitua puolustusta vastaan. Suomalaisen kiekkoilun vahvuus on hyökkäyspelin osalta ollut nopea suunnanmuutospelaaminen ja pyrkimys vastaiskuihin kiekon riistojen kautta. Heikkoudeksi on muodostunut hyökkääminen organisoitua puolustusta vastaan. Syy on kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että kontrolloitua hyökkäämistä ei ole juurikaan harjoiteltu, koska on päätelty, ettei se ole voittamisen kannalta oleellista.

Maalintekopaikan luomisen lisäksi organisoitua puolustusta vastaan hyökkäämisen toinen tavoite on se, ettei kiekkoa menetetä väärässä paikassa eli ettei vastustaja pysty luomaan maalipaikkaa. 120 huonosti kontrolloitua hyökkäystä hyvin puolustavaa joukkuetta vastaan on pelillinen itsemurha.

Puolustaminen ja hyökkääminen kulkevat siis vahvasti käsi kädessä. Aggressiivinen mies-miestä vastaan puolustaminen vaatii ennakointia ja äärettömän nopeaa reagointia ja pelinlukua, vaikka se perustuukin tiettyyn systeemiin, jonka raameissa liikutaan. Ohjauspeli on omalla tavallaan rauhallisempaa ja siinä sovitun systeemin ja pelitavan noudattaminen on ensiarvoisen tärkeätä. Koko viisikon yhteispelin pitää olla saumatonta.

Vastaavalla tavalla nopea vastaisku edellyttää nopeaa reagointia, pelinlukua ja tietynlaista luovuutta, kun taas kontrolloitu hyökkääminen vaatii koko viisikolta saumatonta yhteistyötä ja ennalta sovittujen tehtävien toteuttamista. Organisoitua puolustusta vastaan hyökkääminen puolustus- tai keskialueelta johtaa erittäin usein päädyn käyttöön. Kova ränni, ristikulma tai ”chippi” painolliseen kulmaan ovat parhaimmillaan erinomaisia keinoja luopua kiekosta hetkellisesti ja saada aikaan välitön karvauspaine vastustajaan. Päädyn käyttöä ja puolustajien taakse pelaamista on harjoiteltava säännöllisesti. Osa joukkueista rakentaa kontrolloidun hyökkäyksen ns. rintamana, osa nostaa pakkien taakse ja/tai väliin yhden tai kaksi ”haukea” eli kärkimiestä tekemään tilaa, repimään vastustajan puolustusta ja synnyttämään vauhtieroa vastustajaan.

Molemmissa pelitavoissa on etunsa, mutta hyökkäyksen jatkuvuuden ja päätykiekkojen jälkeisen paineen luomisen kannalta rintamahyökkäys on tehokkaampi. Sen tehokas toteuttaminen vaatii kovaa luisteluvoimaa ja -kestävyyttä, hyvää ajoittamista ja yhteistyökykyä viisikon sisällä.

Hyökkäämisen harjoittelusta

Sekä vastahyökkäyspelaamista että kontrolloitua hyökkäämistä on harjoiteltava säännöllisesti. Valmentajan pelifilosofia ja joukkueen pelitapa määrittävät harjoitteiden painotuksen. Suomessa suositut suunnanmuutosharjoitteet (perustilanneharjoitteet 1-1, 2-1, 1-2, 2-2, 3-2, 2-3, 3-3 tai viisikkoharjoitteet) palvelevat ennen kaikkea vastahyökkäyspelaamisen (ja puolustuspelaamisen) kehittämistä ja kuuluvat jokaisen huippujoukkueen jokapäiväiseen harjoitepankkiin eri muodoissaan. Ns. regrouping-harjoitteilla voidaan tosin kehittää kontrolloituakin hyökkäyspeliä ja joukkueen kiekon hallussapitotaitoa. Kontrolloidun hyökkäämisen harjoittelu voidaan pilkkoa pienempiin palasiin ja/tai niitä harjoitellaan viisikkotasolla.

Esimerkiksi harjoituksen alkupuolella voidaan opetella yhden tai kahden puolustajan ja kahden hyökkääjän yhteistyötä avauspelissä omalta puolustusalueelta tai keskialueelta, jolloin kaukalossa liikkuu yht’aikaa molempiin suuntiin ainakin kolme pelaajaa. Joukkueen pelitavan mukaiset erilaiset avaukset johtavat keskialueen ylitykseen ja päättyvät hyökkääjien maalintekoyrityksen jälkeen puolustajan siniviivalaukaukseen (2. kiekko) tai puolustajan ’kurkkaamiseen’ syvälle hyökkäysalueelle ja sitä kautta sovittuun hyökkäyksen päätökseen yhdessä hyökkääjien kanssa.

Viisikkotasolla kontrolloitua hyökkäämistä on luonnollisinta harjoitella harjoituksen peliosuudessa, jossa jokainen vaihto voi alkaa esimerkiksi omalta tai keskialueelta tavoitteena murtaa vastustajan ohjauspelijärjestelmä. Itse käytän lähes poikkeuksetta pelipäivän aamuharjoituksessa harjoitetta, jossa viisikko vuorollaan murtaa illan vastustajan ohjauspelijärjestelmän ensimmäisellä kiekolla omalta alueelta, toisella kiekolla keskialueelta ja kolmannen kiekon ampuu puolustaja siniviivalta (5-3 + 5-3 + pakin laukaus).

Tiettyjä vastustajia vastaan on avattava laitaan ja tiettyjä vastustajia vastaan on avattava keskelle vastustajan ohjauspelijärjestelmästä riippuen. Keskustaan avaaminen on aina ensisijainen tavoite, mutta jos se ei ole mahdollista, on hyökättävä kovalla vauhdilla laitojen kautta ja vielä mieluummin vastustajan seisahtunutta puolustuslinjaa vastaan. Vauhtieron synnyttämisen lisäksi nopeiden alueellisten 2-1 –tilanteiden luominen ja lyhyiden syöttöjen (lavasta lapaan tai tyhjään tilaan puolustavan pelaajan taakse) käyttäminen helpottaa hyökkäysalueelle pääsyä ja maalintekopaikan luomista.

Yksi parhaita keinoja saada kontrolloitua hyökkäämistä tehokkaammaksi ja riskittömämmäksi on viisikon sisäinen päivittäinen keskustelu ja asioista sopiminen. Etua on tietenkin myös siitä, että pelaajat saavat pelata kauan toistensa kanssa, jotta toisten aivoitukset ja pelitapa vahvuuksineen ja heikkouksineen tulee kristallinkirkkaaksi.

70-luvun punakoneen hyökkäyspelin peruskivenä olivat vuosikausia yhdessä pelanneet ketjut ja jopa viisikot. Se, mikä ulkopuolisesta näyttää luovuudelta ja improvisoinnilta, onkin usein ennalta sovittuja ja harjoiteltuja kuvioita. Joukkueena hyökkäämisen kehittäminen vaatii satoja, jopa tuhansia toistoja siinä missä yksilönkin kehittäminen. Erinomainen keino joukkueena hyökkäämisen opettamiseen ja palautteen antamiseen on videopalaverien säännöllinen pitäminen.

Sudenkuoppa joukkueille ja valmentajille saattaa piillä siinä, että kontrolloidun hyökkäyspelin harjoittelu johtaa pelin hidastumiseen niin, ettei vastaiskuihin ymmärretä tai ehditä enää lähteä lainkaan vaan koko hyökkäyspeli on pelkkää kontrolloitua hyökkäämistä. Huippujoukkue osaa rytmittää hyökkäyspelinsä pelitilanteen ja ottelutilanteen (tilanne tulostaululla) mukaisesti.

Pelissä on tietenkin järjen käyttö sallittu eli vaikka tiettyjä asioita ja pelaajien liikeratoja voidaan sopia ja harjoitella etukäteen, on pelaajan aina tehtävä päätökset jäällä syntyneiden tilanteiden mukaan. Oleellista on, ettei tehdä yksinkertaisesta asiasta liian vaikeaa ja monimutkaista.

Puolustajien rooli hyökkäyspelissä

Puolustajien tehtävä on perinteisesti ollut puolustaminen, mutta totuus on, että tehokkaimmin hyökkäävillä joukkueilla on parhaat kiekolliset puolustajat. Puolustajat käynnistävät suurimman osan joukkueen hyökkäyksistä puolustus- ja keskialueelta ja ensimmäisen syötön merkitys hyökkäyksen etenemisen kannalta on aina ratkaiseva. Jatkossa puolustajien kiekollisen pelitaidon merkitys korostuu entisestään, mikäli NHL:n taitopelaajia suosivat sääntömuutokset otetaan Euroopassakin käyttöön. Samoin puolustajien osallistuminen suorien hyökkäyksien päätöksiin ja varsinkin hyökkäysalueen kontrolloituun hyökkäyspeliin tulevat lähitulevaisuudessa lisääntymään.

Puolustajien paikanvaihtopeli ja ’kurkkaamiset’ hyökkäysalueella sisältävät omat riskinsä, mutta järkevästi toteutettuna ne antavat joukkueelle mahdollisuuden hankkia vastustajalle enemmän jäähyjä ja luoda lisää maalintekotilanteita. Tärkeätä on, että osataan käyttää levityssyöttöjä maalin takana ja/tai siniviivalla ja että kenttätasapaino säilyy ja maalille riittää menijöitä. Ottelutilanne on aina huomioitava, kun puolustaja miettii paikkansa jättämistä hyökkäyssiniviivalla.

Pelirohkeus

Pelaajien ja joukkueen rohkaiseminen ’pelaamaan’ on valmentajalle ja pelaajille erittäin palkitsevaa. Pelirohkeuden lisääntyminen kehittää hyökkäyspeliä niin yksilö- kuin joukkuetasolla. Lisäksi pelaajat nauttivat siitä, että he saavat käyttää vahvuuksiaan ja taitojaan joukkueen hyväksi ilman jatkuvaa epäonnistumisen pelkoa.

Kiekollisten ratkaisujen pitää tietenkin palvella joukkuetta eivätkä jalkakikat ja jonglööritemput kuulu tehokkaaseen hyökkäyspeliin – yksinkertainen on kaunista ja varsinkin tehokasta. Joukkueen ilmapiiriin rohkealla (ei uhkarohkealla) hyökkäyspelillä on positiivinen vaikutus, eikä yleisökään pane yleensä pahakseen, jos oma joukkue pyrkii pitämään kiekon pääsääntöisesti itsellään.

Maalinteko

Kontrolloidun hyökkäyspelin kehittämisen lisäksi suomalainen jääkiekko tarvitsee lisää työvälineitä myös itse viimeistelyn eli maalinteon kannalta. Laukausvalmius, laukauksen laatu, itsensä vapaaksi pelaaminen maalintekoalueella, maalille rynniminen, maski- ja ohjauspelaaminen, rebound-röyhkeys ja irtokiekkoahneus paranevat vain ja ainoastaan tuhansilla laadukkailla toistoilla, äärettömän kovalla vaatimustasolla myös maalinedustaharjoitteissa ja valmiudella ottaa mustelmia ja kestää kipua. Maalinteko nimittäin sattuu.