Yksi harjoitus päivässä ei riitä

Suomen vaatimaton menestys alle 18- ja 20-vuotiaiden MM-kisoissa on virittänyt värikkään julkisen keskustelun, jossa mielipiteet sinkoilevat sinne sun tänne.
Ydinkysymys on viisastenkiven löytäminen. Miten suomalainen juniorikiekkoilu saadaan nostetuksi takaisin kansainväliselle huipputasolle, missä se patsasteli vuosituhannen vaihteen molemmin puolin.
"Kukaan toivottavasti ei enää kuvittele, että yksi 50 minuutin organisoitu harjoittelu päivässä riittäisi tekemään junioreista huippuyksilöitä, enkä nyt puhu pelkästään jääkiekosta. Liikuntakulttuuri on vain valunut niin heikoksi, josta syy lankeaa niin valmentajille, vanhemmille kuin kouluillekin", vinkkaa jääkiekkoilun kosmopoliitti, voimistelunopettaja, valmentaja, entinen huippupelaaja ja lähes 40 vuotta jääkiekkoa ammatikseen harjoittanut Juhani Tamminen.
Tamminen korostaa teemaa "paluu luontoon". Hän itse ampui 1960-luvulla Turun Ruissalossa kesäisin 500 kiekkoa päivässä, 45 000 kiekkoa kesässä.
"Teemu Selänne, Jari Litmanen, Mikael Forssell, Reijo Ruotsalainen", Tamminen luettelee huippuyksilöitä, joiden taustalta löytyy pihapelejä, omia ylimääräisiä harjoitteluita ja palava halu pelata, nauttia ja kehittyä.
Wayne Gretzkyn ilmiömäiset taidot syntyivät ulkona satojen talvi-iltojen tuntien aikoina, jolloin hän hioi ja hioi omia kikkojaan ja taitojaan. Sama pätee nykyään Minnesotassa tuikkivaa Mikko Koivua ja tämän hetken lahjakkainta suomalaista junioripelaajaa, oulunsalolaista Mikael Granlundia.
"Pihalla opitaan taidot, ja seuran harjoituksiin mennään näyttämään, mitä on opittu. Eivät nykyiset akatemiat mikään pelastus ole", Tamminen näkee.
Gretzky on julkisuudessa sanonut, että jos hän olisi mieltänyt lapsuus- ja nuorisoajan ulkopelit harjoitteluksi, homma olisi jäänyt jo siihen.

Tie ylös ei saa olla liian helppo
Tammiselta ei heru tippakaan sympatiaa Jääkiekkoliiton lanseeraamaan Nuori Suomi -ohjelmaan, jossa kaikilla pitää olla mukavaa.
"Neljän kentän peluuttaminen on oikea antiteesi. Parhaiden pitää pelata, ja paljon. Näin syntyy yksilöitä, jotka ratkovat pelejä", hän painottaa.
Tamminen muistuttaa myös siitä, että juniorin tie porras portaalta ylöspäin ei saisi olla "liian helppo".
"Isä kuskaa harjoituksiin, kantaa vielä pelikassin, ja äiti tekee mehua. Joku voi kuvitella, että näin tulee pelaajia", Tamminen heittää.
Hänen mielestään jääkiekkoilun juniorikuvan kirkastamiseen olisi olemassa loppujen lopuksi varsin yksinkertainen keino.
"Keräisin Suomen kaikki kovimmat ammattilaiset viikonlopuksi Vierumäelle, ovet pantaisiin lukkoon ja ryhmätyöt pystyyn. Niillä linjauksilla suunta olisi täysin selvä", Tamminen kiteyttää.

Punainen lanka katosi
Kärppien valmennuspäällikkö ja Suomen jääkiekkoliiton valmennusvaliokunnan jäsen Tuomo Räty tunnustaa, että jääkiekkoilun juniorivalmennus kadotti muutama vuosi sitten punaisen langan.
"Nuori Suomi -ohjelman johtolause oli ´Kaikilla on oman tasoista toimintaa´. Se vain ajautui teemaan ´Kaikilla on samanlaista toimintaa", Räty taustoittaa.
"Tehtiin vähän kaikkea, muuta tekeminen huippu-urheilun eteen ei ollut optimaalista."
Jääkiekkoliitossa onkin tiedostettu, että lasten kilpailu-urheilu unohdettiin muutama vuosi sitten, mikä näkyy juniorimaajoukkueiden menestyksessä. "Hukattuja ikäluokkia" karkeasti arvioiden ovat 1987-1991, mikä heijastuu myös A-maajoukkueen toimintaan muutaman vuoden viiveellä.
"Nyt uusia linjauksia on jo tehty. Esimerkiksi Kärpissä 1993-ikäluokka on ensimmäinen moneen vuoteen, jossa juniorien edustusjoukkueen rinkiä pienennettiin ja harjoittelua nostettiin", kertoo Räty, joka toimii myös Oulu Seutu Urheiluakatemian jääkiekkovalmentajana.

Ruotsi edellä,Suomi perässä
Ruotsissa hätähuuto huippujuniorien perään kajahti jo vuosituhannen alussa, kun maajoukkueet rämpivät syvällä.
"Siellä harraste- ja kilpaurheilu pantiin selvästi erilleen, ja sieltä meidänkin on ammennettava oppia. Nyt tulokset ovat näkyvissä niin juniorien MM-kiekossa kuin NHL-varauksissakin."
Räty tietää, että niin Tshekissä kuin Venäjällä on aina vallinnut rankka ja armoton kilpaurheilujärjestelmä, jota pidetään näiden maiden "huippupelaajatehtaana". Onpa esimerkiksi Pietarissa luistelukoulu, jossa jo alle kymmenenvuotiaat vetävät ohjattuja harjoituksia viisi kertaa viikossa.
Lajin synnyinmaassa Kanadassa on omat keinonsa pysyä vuodesta toiseen kartalla.
"Kanadassa on seurakulttuuri on levällään - päinvastoin kuin Suomessa. Mutta kun siellä on valtavat massat, kova kilpailukulttuuri, tasokkaat sarjat ja paljon halleja, huippuja syntyy väkisin", Räty toteaa.

Kirjoitus Kaleva.Plus.Urheilu 14.1.2009