Missä syyt? (Urheilulehti 8.1.2009)

Petteri Sihvonen, käsittelet usein ja laajasti jääkiekon "syvintä olemusta" ja uusimmassa kirjoituksessasi Urheilulehti.fi:ssä haluat jälleen kerran paneutua (lue ymmärtää), missä teemme väärin, kun emme pärjää.
Vastauksia annat myös "käänteisesti", eli kerrot asioita ja toimenpiteitä, joita on tehty ja tehdään väärin. Toivoisinkin jatkossa, että viet ajatuksesi uudelle tasolle. Käsittele lahjakkuuden määrittelyä. Jos Harri Hakkarainen puhuu herkkyyskausista ja biologisesta iästä,ota sinä kantaa kuinka nykykiekko (sääntöuudistukset vs. pelaajaprofilointi) on muuttunut.
Nuorella Suomella ei ole mitään tekemistä suomalaisen kiekon alennustilaan. Vaikka itse henkilökohtaisesti vastustankin koko touhua, se aiutus tuottaa laadukasta tai laadutonta materiaalia on olematon. Perusteluna seuraava. Yhdessäkään merkittävässä liigajoukkueiden junioiriorganisaatiossa ei toteuteta Nuori Suomi -ideologiaa. Merkityksellistä on vuotuisesta ikäkausimassasta löytää nykyjääkiekon vaatimukset täyttävät lahjakkuudet. Eli siis pelaajat, jotka kykenevät liikuttamaan kaikkia neljää raajaansa mahdollisimman tehokkaasti ja taitavasti.
Jos otamme tämän hetkiset nuorten maajoukkueet (16-20 v.), tilanne on järkyttävä.
Joukkueittain ongelmana ei todellakaan ole joukkueiden koko tai paino, vaan yksinkertaisesti nykykiekkoon sopimattomat pelaajaprofiilit. Per ikäryhmä vain muutama poika osaa teknisesti luistella ja mailankäsittely (ei pihapelejä) on aivan luokatonta.Penkillä kyllä nousee jo 16-vuotiaillakin 100 kiloa ja kyykystä 150 kiloa, mutta so what? Nuoret pelaajat kehittyvät täysin eri tahtia, eivätkä jopa 4-5 vuoden erot ole harvinaisia. Nykyjärjestelmämme ei millään tavoin tue tätä tosiseikkaa, vaan vanha"hokipaskanpuhuminen" jatkuu niin kuin ennenkin.Jos itselläsi on lapsia enemmän kuin yksi, tiedät varmasti mitä tarkoitan. Nykyjärjestelmässä vain etsimme varhaiskypsiä nuoria, jotka totta helvetissä voittavat taitavan, mutta hieman heiveröisemmän kaverin. Jos teet mielessäsi taulukon 15-, 16-, 17-, 18-, ja 20-vuotiaista, ja annat painotetun keskiarvon (voimalle = vrt.biologinen ikä, taidolle = luistelutekniikka ja mailankäsittely sekä pelinluku), niin huomaat mitä tarkoitan. Kakarana pärjää kiekossa hyvin jos osaa luistella paremmin kuin kaverit. Murrosikäisenä pärjää, jos on vahvempi kuin muut. Aikuisena nykykiekossa pärjää vain, jos on taitavampi kuin muut.
Nyt etsimme murrosikäisistä niitä fyysisesti vahvempia ja aikaisemmin kehittyneitä, taidon kustannuksella. Vain tällä on merkitystä kun puhumme nuorisomaajoukkueidemme menestyksestä ja kyvystä tuottaa laadukasta tulevaisuuden pelaajamateriaalia.
Olemme yksinkertaisesti taidollisesti heikommilla eväillä liikkeellä. Ei todellakaan tarvitse olla mikään hokiasiantuntija, koska silmä ei valehtele. Lehkosen Ikan kakara sen kiteytti hyvin. Ryssä vaan yksinkertaisesti luistelee paremmin ja taitavammin, ja niiden mailankäsittely on myös parempaa.
Mitä sitten pitäisi tehdä? Isossa kuvassa jokaisessa ikäryhmässä on kiekkokouluiässä yhtä monta poikaa eli noin 3000 - 4000 tuhatta. Näistä C-junnuissa on jäljellä alle 1000. Koskaan kiekossa ei ole niin helppo pärjätä kuin A-junnujen SM:ssä, sillä silloin lajin harrastajia on enää naurettavat noin 300 poikaa jäljellä (eikä todellakaan ne alunperin taitavimmat, toki niitäkin tietenkin löytyy).
Tämä johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että lahjakkaimmille ja hieman eri tahtia kehittyneille pojille ei ole mitään kanavaa tulla esille. Pärssinen, Hentunen, Kapanen ja Olli Jokinen olivat kaikki aikoinaan liian "hentoja" nuorimpaan maajoukkueeseen, mutta kohtalaisia pelimanneja pojista vaan tuli, vaikkeivat silloiset valitsijat heissä mitään lahjakkuutta nähneetkään.
Samaa paskaa toistetaan joka vuosi. Jos menet jääkiekkoliiton sivuille ja alat tutkia esim. 86-, 87-, 88-, ja 89-ikäryhmien valintoja ja lasket, kuinka monta tulevaa ammattipelaajaa kiekkoliitto on löytänyt oman haravansa kautta, niin pyörryt. Noin 90% tulevista pelaajista tulee kiekkoliiton seulan ohi! Jumalauta vaatii taitoa olla löytämättä ikäryhmän talentit. Tämä vain siksi, että nuoret kehittyvät tietenkin eri aikaan. Yhdellä on munakarvat 11-vuotiaana ja toisella 16-vuotiaana, mutta mistä tiedät, kummasta tulee parempi kiekkomies aikuisena?
Nykymenolla emme ole millää muotoa kiinnostuneita näistä taitavista ja motorisesti lahjakkaista pojista, joiden herkkyyskaudet ja liikeratojen oppimismahdollisuudet ovat moninkertaiset, vaan koetamme kaikin keinoin vain löytää näitä taidottomia varhaiskypsiä zombeja. Ja sitten vielä ihmetellään kun ei pärjätä!
Onkohan kiekkoliiton puolella kukaan koskaan miettinyt, miksi yleisurheilun puolella kilpaillaan vielä 22-vuotiaina nuorten sarjoissa? Yksilölajeissa on aina ymmärretty, että fyysinen kehitys ja todellinen biologinenikä ovat yksilöllisiä.
Ruotsissa tehtiin tutkimus vuosituhannen alkupuolella, jossa etsittiin yhdistäviä nimittäjiä nykyisissä huippu-urheilijoissa. Yksi nimittäjä nousi ylitse muiden; myöhäinen murrosikä, eli siis juuri se, minkä suomalainen kiekkoväki yrittää kaikin keinoin teilata! Mitä pidempi herkkyyskausi, sen taitavampi pelaaja.
Nuorten valmentajien lempilause on; ihan hyvä pelaaja muuten, mutta liian heikko! Jumalauta mitä paskaa. Kuinka usein kuulemme aikuisista SM-pelaajista sanottavan; ihan muuten hyvä äijä, mutta vähän heikko. Aivan.
Lajista riippumatta kaikki valmentajat tietävät, että helpoin asia hankittavaksi on voima. Ei tarvitse lahjakkuutta, vain tekemistä. Mutta yritäppä tehdä "puukäsistä" tai "suoran luistelijoista" taitavia pelaajia vanhemmalla iällä. Tekemätön paikka!
Eli siis vastauksena: Meillä on kiekkokauluiästä lähtien keskimäärin aina yhtä taitava ikäryhmä. Se, kuinka jatkossa tunnistamme ja varmistamme näiden eri tavalla kehittyvien yksilöiden oikeanlaisen valmentamisen ja esille tuonnin, on avainasia yritettäessä tehdä isosti muutosta. Kanada, USA ja Ruotsi ovat sen jo tehneet vuosituhannen alusta lähtien.

Juha Tarvainen
8.1.2009 Urheilulehti