Saku Koivu, tie jääkiekkoilijaksi

Eletään kautta 1989-1990. Kouvolan jäähallissa on poikkeuksellinen tunnelma. Normaalisti KooKoon liiga-joukkueen pelaajat kiiruhtavat lauantain aamuharjoituksen jälkeen omille teilleen. Nyt on asian laita toisin. Joku pelaajista tietää, että tänään iltapäivällä Kouvolaan saapuu TPS:n C-juniorit mukanaan kohuttu junioripelaaja Saku Koivu. Yli puolet pelaajista päättää jäädä katsomaan Koivua. Määrä on poikkeuksellisen suuri;
normaalistihan junioripelejä jää katselemaan pari kolme pahaista pelaajaa, yksi kiekkofriikki sinikantisine vihkoineen (tulevia valmentajia on joka joukkueessa aina yksi!) ja kaksi aikaansa tappavaa poikamiestä. Muutoinkin katsomossa on väkeä huomattavasti tavallista enemmän. Sana näyttää kulkevan Koivun edellä. Asetelmassa on jotain samaa kuin Wayne Gretzkyllä aikoinaan. Katsomot pullistelivat ympäri Kanadaa, missä pikku-Väinö pelasikin. Kun tuomari pudottaa kiekon jäähän, kukaan ei voi aavistaa, että tämä TPS:n C-junioreiden pienikokoinen ykköskentällisen keskushyökkääjä on johtava eräänä päivänä Suomen maailmanmestaruuteen. Tai, että sama kieputtelija kantaisi aikanaan tarunhohtoisen Montreal Canadiensin kapteenin paitaa. Koivun ensimmäinen vaihto on jäätävä: silmiä hiveleviä pyörähdyksiä ja harhautuksia kiekon kanssa; kaksi maalintekoon vapauttavaa syöttöä ketjukaverille; kaksi rajua olkapää-olkapäätä -vasten vastataklausta päätä ja kahta pidempiä vastustajia kohtaan; sekä kimmastuksissa otettu jäähy poikittaisesta mailasta. Katsomossa pidätetään henkeä ja katsellaan hieman alta kulmain toisia. Luvassa on mielenkiintoinen iltapäivä maailman nopeimman pallopelin seurassa. On helppo nimetä ne kaksi sektoria, joilla isä-Koivu on antanut korvaamattoman avun ja lähtöpotkun Sakun uralle: Ensinnäkin kaikkein oleellisin liittyy Sakun taitoihin. Taidot syntyvät vain lukemattomien toistojen kautta. Olisi virhe luulla, että Saku on oppinut vaikkapa salamannopean pitkänvetonsa – Koivun tehokkaimman harhautuksen – TPS:n juniori-treeneissä. Totuus on, Että se on opittu ulkojäillä, joukkueharjoitusten ulkopuolella. Tähän liittyy kaiken tyhjentävästi kertova anekdootti: Turussa ei ole perinteisesti kunnollista talvea ollenkaan. Sen, minkä yöpakkaset kylmentävät, päivän merisää lämmittää. Jukka Koivulla ja Timo Nummelinilla oli ongelma: kuinka saada Sakulle ja Petteri Nummelinille kelvollista jäätä harjoittelualustaksi? Ratkaisu löytyi perinteisen viitseliäisyyden tuolta puolen: Herrat jäädyttivät ja huolsivat jäätä yöllä! Isät saattoivat ajatella, että jos parin tunnin valvomisella saa aikaan sen, että pojat voivat luistella vaikkapa 2 minuuttia pidempään kuin ilman jäädytystoimenpiteitä, se kannattaa tehdä. Ja siksi toisekseen, ennen yötä kentälle ei olisi mahtunutkaan jäädyttämään. Nättinummen kentän jäällä kävi iltamyöhään sellainen vilske, ettei sinne olisi mahtunut kahta omaehtoista jäädyttäjää kirveelläkään. Jo ensimmäisen erän vaiheista käy kaikille katsojille selväksi, että tuossa heiveröisessä keskushyökkääjässä monet asiat ovat aivan toisin kuin muissa ottelun pelaajissa. Hän on teknillisempi, nopeampi, rohkeampi, älykkäämpi ja luovempi kuin muut. Saku Koivu järjestää unohtumattoman näytöksen. Mieleen tulee varhaiskypsä viulisti, joka vetelee aikuisten kappaleita kuin vanha tekijä. Kyse on harvinaislaatuisesta virtuositeetista. Mutta yhdeksän kymmenestä katsojasta tuomitsee erätauon keskusteluissa Koivun. Puheen sävy on hyvin suomalainen: liian pieni, liian itsekäs, kuljettaa liikaa kiekkoa, ei ole joukkuepelaaja, miten käy kun aletaan taklata kovemmin ja niin edelleen. Suut eivät mene kiinni, ne mälväävät pelin jälkeenkin tuota tyhjää kateellista puhetta, vaikka Koivun esitys Kouvolassa on vastaansanomattoman upea. Koivu pelaa niin loisteliaasti kuin vain 15-vuotias voi, ja enemmänkin. Mutta ei auta: ei siitä pelimiestä tule, jos on uskominen jäähallista poistuvien ihmisten mielipiteisiin.
VOIMAN JA MASSAN EPÄONNISTUNUT YHTÄLÖ
Silmitön massan ja voiman lisääminen merkitsivät vuosi vuodelta yhä enemmän sitä, että Koivu menetti valtaosan sitä terrierimäistä peli-identiteettiä, jolla hän oli noussut maailman huipulle. Ei ole kaukaa haettua väittää, että kauden 1994–1995 fyysisillä ominaisuuksilla ja liikkeellä Koivu olisi yhä pitelemätön pelaaja. Toki ikäkin tekee aina tehtävänsä, mutta se tahti, jolla Koivu jäykistyi NHL:n neljänä ensimmäisenä kautenaan, viittaa puhtaasti oheisharjoittelussa tehtyihin virheisiin. Sen hinnan Koivu maksaa joka tapauksessa, minkä muutkin paljon painoja nostaneet pelaajat: ura lyhenee loppupäästä. Jos Koivuun liitettiin jo juniorivuosina paljon kateellista puhetta, eivät sanelut ole aina olleet kauniita seniori-iässäkään. Edes kaikkien aikojen Leijonakapteenin sädekehä ei ole pitänyt loitolla niitä ilkeämielisiä vihjailuja, jotka jäähallien käytävillä – tietysti nimettöminä ja kasvottomina – on liitetty Koivun äkilliseen painonnousuun ja vieläpä pituuskasvun myöhäiseen spurttiin.

Petteri Sihvonen
Juttu (lyhennelmä) on julkaistu Urheilulehdessä 18.2.2005.